Nuoren Kulttuurin blogi hiljenee nyt elokuun alkuun asti. Syksyllä palaamme taas kulttuuriasiaan, luvassa muun muassa enemmän videoblogeja ja lisää kulttuuritapahtumien ruotimista. Ja saattaa olla, että pääsemme ruotimaan myös kulttuurimaailman tapahtumia muutenkin.

Ihanaa kesää kaikille! Käyttäkää tilaisuus hyväksenne ja ottakaa tavoitteeksenne käydä ainakin yhdessä kesäteatterissa! Teette hyvää paitsi kulttuurinluojille myös omalle sielullenne.

Sini

Bon Jovin esiintyminen alkoi vahvasti vanhoilla hiteillä, kuten You give love a bad name, Born to be my baby ja In these arms. Täytyy ihan rehellisyyden nimissä sanoa, että hieman humppaakin lähentelevät uudemman tuotannon biisit, kuten Captain Crash and the beauty queen from Mars eivät kosketelleet minua suuremmin, ja joidenkin kappaleiden kuuntelu meni hieman välinpitämättömän jammailun puolelle. Mutta kun Bon Jovi soitti kaikkein parhaimpia hittejään juuri siltä ajalta ennen vuotta 1995, lämpenin täysin. Kaikki keikkabiisit voit käydä katsomassa täältä.

Upeinta tietenkin oli 5-kymppiä lähestyvien esiintyjien suvereeni lavakarisma ja tekemisen meininki. Kitaristi Richie Sambora oli juuri viikkoa aiemmin päässyt kuntoutuksesta (superstarojen old frend alkoholi oli käynyt hieman liian tutuksi…) ja näytti erittäin hyvältä – puhumattakaan siitä, miten erinomaisesti hänen kitaransa soi. Kosketinsoittaja David Bryan ja rumpali Tico Torres vetivät keikan hieman matalammalla profiililla, ja lavaa – kuten myös yleisöä, tai ainakin minua – hallitsi täysin keulahahmo Jon Bon Jovi. 40 000 ihmistä ei ole helppoa huudattaa ja laulattaa, olettaisin vaikkei kokemusta olekaan, mutta Jon Bon Jovi pystyy siihen silti. Valkoisen hammasrivistön näki screeneilta kentän takakaarteeseen saakka – ah! – mutta tämä menee jo turhan tyttömäisen fiilistelyn puolelle.

Koko keikan hienoin hetki oli viimeiseksi jätetty Livin’ on a prayer, jonka aloitus kirvoitti hurjan huudon koko stadionilta. Ja niin kliseiseltä kuin se tuntuikin, biisin alussa alkoi jäätävä kaatosade, mikä ei kuitenkaan estänyt viiden minuutin totaalista bailaamista ja mukana laulamista, kun Bon Jovi täräytti ilmoille mielestäni kaikkein parhaimman ja parhaimmalla sanomalla terästetyn kappaleensa. Olin myyty. Olkaa tekin. Jos vaikka keikalle ette päässeetkään, fiilistelkää alla olevaa.

Sini

Ensinnäkin, jotkut valtuutetut haluaisivat harkita Guggenheimin sijoittamista Itä-Helsinkiin tai Pasilaan. Ymmärrän kyllä ajatuksen siitä, että ei makeaa mahan täydeltä Helsingin keskustaan, mutta Guggenheimin kaltaisen rakennuksen (katso esimerkki vaikka täältä tai täältä) paikka ei ole Itä-Helsingissä. No offense. Uskon vakaasti, että asuinalueiden kehittämistä voidaan tehdä muutoinkin kuin sijoittamalla yksi maailman kuuluisimmista taidemuseoista keskelle sitä.

Toiseksi, huoli muiden helsinkiläisten ja pääkaupunkiseudulla sijaitsevien museoiden sekä suomalaisten taiteilijoiden kohtalosta puhutti. Mielestäni turhaan. YLE uutisten kulttuuritoimituksen päällikkö Janne Mälinen muun muassa nosti asian esiin eilen kirjoittamassaan kolumnissa. Kiasma tuskin kuolee käsiin, jos Guggenheim tulee Suomeen. Tai Ateneum. Tai Helsingin taidemuseo. Korkean profiilin taidemuseo saattaa hyvinkin herättää kiinnostuksen myös muita museoita kohtaan. En suostu myöskään hevillä uskomaan, että yhden tai kahden ulkomaalaisen taiteilijan näyttely imisi innostusta suomalaista taidetta kohtaan.

Minusta tätä Guggenheim -skeptikkojen keskustelua vaivaa perinteinen suomalainen käsitys omasta itsestä ja oman kulttuurin arvosta. Meillä suomalaisilla ja suomalaisella taiteella on yhtä paljon ominaispiirteitä kuin minkä tahansa muun kansan taiteella. Me olemme erinomaisia taiteentekijöitä – esimerkiksi New Yorkissa esitetään MoMA:ssa kesäkuun aikana 47 suomalaista dokumenttia. Meidät on kyllä huomattu, ja huomataan jatkossakin! Kuinka moni on tullut ajatelleeksi esimerkiksi sitä, millainen vetovoima Guggenheimilla Helsingissä olisi esimerkiksi muiden pohjoismaiden tai Venäjän keskuudessa? Tukholmaan, Osloon tai Moskovaan tuskin pusketaan Guggenheimia, jos sellainen löytyy Helsingistä. Bilbaossa, Espanjassa, Guggenheim on käytännössä pelastanut alueen talouden. Meillä ei varsinaisesti mene maana niin lujaa, etteivätkö uudet vetovoimatekijät olisi aina plussaa.

Mitäpä jos suhtauduttaisiin kerrankin kansakuntana uuteen ja kansainväliseen positiivisesti ja avoimesti? Meillä on vain voitettavaa tässä hankkeessa, believe me!

Sini

En voinut olla viime viikonloppuna kiinnittämättä huomiota siihen, miten useita kertoja Movesissa painotettiin, että kyseessä ei ole kilpailu, vaan katselmus. Ilmeisesti on niin, että tanssin parissa siitä on syytä muistuttaa, koska kilpailu tunkeutuu kyseisen – kuten monen muunkin – harrastuksen sisälle väkisinkin. Samalla, kun haastattelemani tytöt innoissaan esittelivät mustia ja valkoisia hansikkaitaan sekä valkoisilla kuvioilla koristeltuja mustia toppejaan, huomasin ajattelevani varsin aikuismaisesti, että onneksi on myös näitä tilaisuuksia, joissa kilpailu ei ole pääosassa, vaan tekemisen meininki.

Palataan jumppaaviin lapsiin. Pohdin eilen pitkään jutun luettuani, että miten pienenä meidät laitetaan kilpailemaan keskenämme. Harrastuspaikasta…pelipaidasta salibandypelissä…mahdollisuudesta kehittää taitoja vieläkin pidemmälle. Keskustelimme töissä ystävieni kanssa siitä, onko enää mahdollista harrastaa ihan vain, tiedättehän, huvin vuoksi? Kun seurasin ala-asteella niiden tyttöjen elämää, jotka olivat vaikkapa jäätanssijoita tai harrastivat voimistelua, niin eihän se nyt kivalta vaikuttanut. Ensin koulua aamukahdeksasta iltapäivään. Sen jälkeen jäähallille. Sieltä pois iltakahdeksalta, minkä jälkeen äiti vahtii vieressä, ettet syö mitään sopimatonta. Aika varhaisessa vaiheessa jo pienten lasten ja nuorten on päätettävä, lähteäkö tavoittelemaan ammattilaisuraa vaiko ei. Onko tämä harrastamisen tarkoitus? Tulla parhaaksi?

Mutta onneksi oli Moves – ja onneksi ensi vuonna on Sounds! Ne ovat niitä paikkoja, joissa hetken ajan muistutetaan lapsia ja nuoria siitä, että tekeminen on pääasia. Syytä on myös muistaa, että kaikilla lapsilla ja nuorilla oli mahdollisuus esiintyä vähintään Nuoren Kulttuurin aluetapahtumassa. Heidänkin harrastamiselleen on annettava arvo, vaikka kaikki eivät viime viikonloppuna Oulun Madetoja -salin lavalle päässeetkään kiipeämään.

Sini

Pyysin Movesin taiteellista johtajaa Marko Kerästä summaamaan viikonlopun annin. Kuten alla olevasta videohaastattelusta voitte havaita, myös Keränen itse on tyytyväinen aikaansaannokseensa.

Marko Keräsen sanat meille, jotka pohdimme tanssiharrastuksen aloittamista siitäkin huolimatta, ettei sitä ole tullut lapsesta asti tehtyä, ovat varsin rohkaisevia. Aikuisbaletin harrastamista odotellessa…

Sini

p.s. Ja jos et usko minua, kun sanon tanssijoiden tason olleen huikaiseva, uskokaa Sam Vaherlehtoa. Tiedättehän. Sitä, joka oikeasti osaa tanssia.

Täällä Movesissa on tänä viikonloppuna ollut aivan huikeita raadin jäseniä, jotka istuvat sinnikkäästi läpi jokaisen katselmuksen ja antavat sen jälkeen palautteen. Joitakin raadin nimekkäimpiä jäseniä mainitakseni voisin nostaa esille vaikkapa – teillekin ehkä tutut – Marko Keräsen, Sam Vaherlehdon, Antton Laineen ja Ima Iduozeen.

Seurailin koko eilisen iltapäivän palautteenantotilaisuuteen menneitä ja sieltä tulleita tanssiryhmiä. On sanottava, että yksikään ryhmä ei tullut ulos palautehuoneesta ankeissa fiiliksissä, vaan tunnelma oli rakentavan kritiikinkin saamisen jälkeen erinomainen. Katsokaa vaikka näitä lappeenrantalaisia HC Meisseli -tanssiryhmään (paras nimi ikinä!) kuuluvien poikien tunnelmia. (Ja jo aivan aluksi haluan pahoitella äänenlaatua, ympärillä hälisi enemmän kuin tarpeeksi.)

Pääosin pojista koostuneen ryhmän numero oli ehdottomasti hauskin, jonka eilen näin. Esityksessä oli tarinaa, tunnelmaa, huumoria ja itseironiaa. Joten kaikki lappeenrantalaiset! Jos teillä on mahdollisuus tutustua tämän Tanssiopisto Sonja Tammelan ryhmän esityksiin, tehkää se!

Sini

Ja tässä avajaisten jälkeen:

Kuten videolta voi ehkä aistia, sanat olivat aivan sekaisin – ja ilme maaninen – avajaisten jälkeen. Vielä suuri kiitos kaikille avajaisten esiintyjille!

Pysykää kanavalla!

Sini

En ole koskaan ollut järin hyvä tanssija itse, enkä siksi ollut erityisen kiinnostunut koreografioista ja tanssiseuroista – julkinen nolostuminen ei ollut minun juttuni. Väitän, että jos vaikkapa koulun liikuntatunnilla olisi keskitytty enemmän erilaisten tanssilajien esittelyyn hiihtotekniikan viikkoa kestäneen hiomisen sijaan, olisin saattanut, kuten muutama muukin, löytää sellaisen tyylin, joka olisi kiinnostanut minua. Paitsi hetkinen. Kyllähän me tanhuttiin. Sitä me tehtiin paljon. Siispä tanhu oli ainoa tanssilaji, johon tutustuimme ja joka sai kunnian edustaa kaikkea tanssia.

Kysyin tänään kahdelta tytöltä, jotka kuuluivat ryhmään nimeltä Funka/Nykytanssi II ja jotka olivat juuri esittäneet huikean “Mustaa valkoisella – valkoista mustalla” -numeron, että kuinka kauan he ovat tanssineet. Yksitoista vuotta, sanoivat tytöt. Yksitoista, ällistelin minä! Kyllä, ja sillä tavalla tähän pisteeseen – tanssimaan suurelle yleisölle Movesissa – on päästy. Ihailtavaa sitkeyttä ja omistautuneisuutta.

Itsehän en pysty seuraamaan omilla jaloillani yhtäkään koreografiaa, mutta näitä tansseja seuraa ilolla!

Sini

p.s. Muistakaa seurata tapahtumia ja kuvia myös täältä!

Vaikka kaikki avajaisten tanssinumerot olivat upeita, on pakko nostaa esille kaksi esitystä. Ensinnäkin Veljekset -niminen numero, jonka toisena tanssijana oli Dance -kilpailun voittaja Sam Vaherlehto, oli todella koskettava. Esitys kuvasi itselleni sisaruutta, yhteistä kulkua ja molempien sisarten, veljesten, erilaisia tapoja tulkita samoja liikkeitä ja tunteita. Toinen, jonka haluan tässä mainita, olin Hurjan piruetin Baltic Blue -niminen esitys, jossa ryhmä nuoria naisia kuvasi omalla tavallaan pohjoismaista luontoa, vettä, karuutta ja mielenmaisemaa. Kyseinen esitys on huomioitu myös kansainvälisellä tasolla, eikä suotta.

Ja se yleisö. Nuorten vilpitön riemu toisten ryhmien ja esiintyjien tanssinumeroista, tanssi-idoleiden (kuten Sam Vaherlehto) ihaileminen ja oman inspiraation jatkuva löytäminen kuului. Aplodit olivat korvia huumaavia, tuttavia ja tv:stä tuttuja kannustettiin huudoin, kiljahduksin ja vihellyksin. Se ei ollut kerta tai kaksi, kun itse liikutuin jo pelkän yleisön hurmiosta.

Huomenna saatte nähdä, mikä oli välitön ensireaktioni avajaisten jälkeen. Lisäksi tulette näkemään pätkiä tanssiesityksistä sekä paikallaolijoiden tunnelmia videohaastatteluissa.

Apua. En edes tajua, mihin ihmemaan koloon olen tippunut!

Sini

p.s. Jos on pakko keksiä jotain kritisoitavaa, se on “aikuisten” tilaisuudessa pitämät puheet. Nuorille on puhuttava kulttuurin merkityksestä ja kulttuurisesta nuorisotyöstä nuorten omalla kielellä, mutta kai nämä kuivat puheet kuuluvat myös asiaan.

Olen koko viikonlopun ajan Oulussa bloggaamassa ja seuraamassa menoa. Paikan päältä tulee viiltävää analyysia, videoblogeja, haastatteluita ja ihmetystä! Mitä tapahtuu kulisseissa? Millaisia väreitä tanssijat saavat minussa ja muissa aikaan? Entä mitä tapahtuu tanssijoiden pään sisällä? Mikä on elämän tarkoitus? Tähän kaikkeen lähden tänään etsimään vastausta.

Upeinta on päästä näkemään nuorta osaamista, intoa ja tanssia, tanssia, tanssia! Itsehän kykenen ehkä samanlaiseen suoritukseen kuin alla olevan Vanilla Skyn musiikkivideon kattojen päällä tanssiva tähti

Sini

p.s. Muista, että Movesin avajaiset on mahdollista katsoa suoraan livenä tänään täältä kello 20 alkaen!