Tietoa kirjoittajasta
Blogia kirjoittaa kulttuurin maailmassa agenttina kulkeva järjen ääni Sini Korpinen.
Blogi
14.5.2011 Hyvä on. Luovutan.
Olen vältellyt tätä hetkeä. Nimittäin Euroviisujen huomioimista tässä blogissa. Mutta minun on pakko taipua. Kello on nyt yksitoista lauantai-iltana ja katson ystävieni kanssa Euroviisuja. Olen tehnyt näin – siis katsonut näitä kyseisiä kisailuja – tasan kerran eläessäni, ja sekin oli silloin, kun virolainen Brainstorm esiintyi ihanalla biisillään My Star. Äänestin silloin salaa isin puhelimella Viron edustajaa.
Tänään oli myös ensimmäinen kerta, kun kuulin Suomen Paradise Oscarin Da Da Dam -biisin kokonaan. Jos Suomi voittaa tänään, lupaan olla häpeämättä sitä. En voi sanoa muuta kuin että parempaa euroviisukappaletta saa hakea. Biisi, jossa halataan maailmaa ja luvataan pelastaa koko planeetta ja saadaan koko yleisö laulamaan kertosäettä mukana, on ehdotonta voittajakamaa. Miinukseksi laskettakoon modulaation puuttuminen ja se, ettei yhdessäkään säkeistössä laulettu ranskaksi. Turha odottaa yhtään ääntä Ranskasta, sanon mä!
Toistaiseksi ehdottomasti parasta antia ovat olleet irlantilaisten kaksosten kampaukset sekä irlantilaisen yleisön pahvista tehdyt hiukset – niin, ne sellaiset, jotka osoittavat pystysuoraan kohti aurinkoa.
Vakavasti puhuttuna, Euroviisut tulivat tänä vuonna erinomaiseen saumaan. Siitäkin huolimatta, että taloudellinen tilanne joissakin euromaissa on mikä on, tarvitsemme nyt eurooppalaisen yhtenäisyyden ja identiteetin vahvistamista. Suomi on kuitenkin, vaikka muuta väitetään, eurooppalainen maa. Sen kunniaksi aion jakaa kanssanne myöskin mielestäni parhaan suomalaisen euroviisuedustajan ikinä – olkaapa hyvät! (Salaa tietysti fiilistelen eniten CatCatin Bye Bye Babya, mutta koska sen postaaminen tänne olisi liian noloa, joudutte tyytymään iki-ihanaan Kirkaan!)
Venäjän edustajan sanoin: “Do you feel my heartbeat, Europe?”
Sini
p.s. Kun nyt kerran kuitenkin olette kiinnostuneita, toivon voittoa Suomelle. Rakastan vähäeleisyyttä – olenhan suomalainen, ja spesifimmin Savosta kotoisin. Ja jos Suomi ei voita – jostain kummallisesta syystä – kannustan Unkaria. Jompikumpi ääripää (akustinen chillailu vs. eurotrance) voittaa aina.
Keskustele
11.5.2011 Vaikuttamisen paikka!
Vuonna 2007 Suomessa hyväksyttiin ensimmäinen lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelma. Tuossa ohjelmassa linjattiin sadoittain toimenpiteitä, joiden tavoitteena oli vaalia lasten ja nuorten hyvinvointia. Kulttuuripolitiikan saralta toimenpiteistä löytyi esimerkiksi lapsille ja nuorille kulttuuri-, taide- ja tiedekasvatusta järjestävien järjestöjen tukeminen sekä nuorten uutta luovan harrastustoiminnan tukeminen. Tärkeitä asioita, siis. Olin itse tiiviisti mukana työstämässä kyseiseistä asiakirjaa Suomen Nuorisovaltuustojen Liiton puheenjohtajan roolissa. Tosin tuolloin keskityin nuorten harrastus- ja kulttuuritoiminnan sijaan enemmän osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien lisäämiseen, viran puolesta.
Vaikka lopputulos olikin hieno ja laaja, saattoi laajuus koitua myös osittain ohjelman kohtaloksi. Koska lasten ja nuorten arkeen ja hyvinvointiin kokee vaikuttavansa niin moni taho, johti se vääjäämättä siihen, että priorisointeja nelivuotiskaudelle ei juuri tehty. Kun haluttiin tehdä mahdollisimman paljon kaikkea, otettiin paljon erilaisia tavoitteita mukaan. Opetusministeriö on jakanut viime vuosina rahaa kehittämisohjelman toteuttamiseen, mutta en edelleenkään tiedä, onko todella laajaa, kattavaa ja kriittistä arviointia ohjelman todellisesta toteutumisesta tehty. Mutta ei kaaduta näihin! Sillä pääasia on, että laki velvoittaa tämän kehittämisohjelman tekemiseen neljän vuoden välein. Ensimmäinen versio oli laaja ja kunnianhimoinen, uskon että näistä ongelmista on opittu ja otettu onkeen.
No miksi tästä nyt mouhuan? Siksi, että nyt opetus- ja kulttuuriministeriö kysyy nuorilta itseltään, mitä asioita seuraavaan lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelmaan pitäisi tulla mukaan. Vilkaisin kyselyä, ja hupaisasta alkukuvituksesta huolimatta kyselyssä on mukana ihan oikeasti tärkeää tavaraa. Nyt on tilaisuus vaikuttaa siihen, missä määrin kulttuuri otetaan osaksi seuraavaa kehittämisohjelmaa, ja mitkä ovat tulevat painopisteet.
Koska kysely on osoitettu (etusivusta päätellen) pääasiallisesti alle 20-vuotiaille, en itse aio vastata kysymyksiin. Mutta niille, jotka aikovat sanon, että ottakaa kantaa myös siihen, millainen ohjelma palvelisi nuoria kaikkein parhaiten. Voisiko esimerkiksi jokaiselle neljälle vuodelle nimetä teeman? Tasa-arvo, taide- ja kulttuuri, osallisuus, fyysinen ja henkinen terveys…mahdollisuuksia on rajattomasti, ja priorisointi – aitojen painopisteiden suoraselkäinen nimeäminen – voisi helpottaa myös rahan jakamista sekä ohjelman toteutumisen seurantaa. Toinen asia, jota kannattaa pohtia, on kehittämisohjelman muoto ja se, kenelle se suunnataan. Vaikka on varmasti totta, että kehittämisohjelman toteuttaminen on pääasiassa “aikuisten hommaa”, voisi olla hyötyä siitä, että joku selkokielinen tavoiteohjelma tuotettaisiin ja taitettaisiin myös niille, joiden hyvinvoinnin parantaminen on ohjelman tarkoitus. Eikö olisi mahtavaa, että jos kerran ohjelmassa linjataan, että kaikilla nuorilla on oikeus harrastukseen, nuoret voisivat itse olla tästä tavoitteesta tietoisia ja siten vaatia omia oikeuksiaan toteutettavan myös paikallisella tasolla? Näin ohjelma alkaisi oikeasti elämään, eikä olisi pelkkää viranomaisten kuivaa hapatusta taulukoineen ja tilastoineen. Pohtikaa, jakakaa ideoita, vastatkaa vaikka kavereiden kanssa kimpassa!
Koska kaksi asiaa ovat superärsyttäviä. Ensinnäkin se, että nuorten hyvinvoinnista puhutaan nuorista huolimatta ja ilman heidän omaa panostaan. Ja toiseksi se, että nuoret eivät itse ole valmiita puolustamaan oikeuksiaan, mutta valittavat silti bändikämppien kunnosta tai kaukalovuorojen vähyydestä. Ei voi valittaa nuorten passiivisuudesta, jos ei aidosti mahdollista osallistumista. Eikä voi valittaa, miten palvelut ovat huonoja, jos ei niiden eteen taistelekaan. Mutta tämä on vain mun mielipiteeni, eikä edes kovin nöyrä sellainen.
Sini
6.5.2011 Pieni kaipuu vanhaan
Noin kahden sekunnin ajan kaipasin tänään vanhaa Suomea takaisin. Tänä vuonna on Juhani Ahon juhlavuosi – hänen syntymästään on tänä vuonna kulunut 150 vuotta. Kirjailija Ahon ja hänen vaimonsa Venny Soldan-Brofeldtin ainutlaatuisesta, myrskyisestäkin taitelijaelämästään syntynyt Ahon ja Soldanin sukujen yhteistyö aloitti aikoinaan Suomi-brändin rakentamisen – juuri sen saman Suomi-brändin, jonka perään haikailemme edelleen. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa oli mahdollista syntyä täydellisen boheemiin yhteisöön, taitelijakoteihin, joissa taide ja kulttuuri toivat leivän koko perheelle.
Tänään ilmestyneessä NYT-liitteessä esiteltiin Suomen taiteen “uutta kultakautta” ja sen nuoria, 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla syntyneitä toivoja. Kun luin taiteilijoiden esittelyä, esimerkiksi iki-ihana Ari Peltonen kertoi käyvänsä palkkatöissä taiteilun ohella. En tiedä, onko tämä hänen valintansa, vai olisiko parempi, että suomalaiset nuoret toivot voisivat saada leipänsä siitä, missä he ovat hyviä – elämyksien luomisesta? Ongelma tuntuu olevan, että ihmiset ovat halukkaita katsomaan kauniita tauluja, mutta ostaminen onkin toinen asia. Toinen asia on myös se, missä määrin esimerkiksi valtion tulisi taiteen valioyksilöitä tukea. Apurahoja on tälläkin hetkellä mahdollista hakea, mutta onko taiteen leipätyönä tekeminen mahdotonta tänä päivänä? Jos apurahoja jaettaisiin pienemmälle määrälle taiteilijoita, mutta suurempia määriä taiteilijakohtaisesti, syntyisi ainainen jyvien ja akanoiden erotteluongelma. Ja jos apurahoilla olisi mahdollista elää, ehkä taideteoksista saatavien tuottojen ei tarvitsisi olla yhtä suuria kuin tänä päivänä (vaikka arvo toki käsityölle on annettava) ja se johtaisi kuluttajaystävällisempiin hinnoitteluihin. Hard to say.
Voisiko Suomi-brändin tämän päivän tekemistä edesauttaa se, että tukisimme oman kulttuurimme tekijöitä enemmän? Uuden ajan juhaniahoksi tai vennysoldaniksi tai alvaraalloksi on vaikea ryhtyä, kun mahdollisuutta täysipäiväiseksi visionääriksi ryhtymiseen ei oikein tahdo olla. Vanhat kauniit puutalokorttelit raivataan laatikkomaisten ostoskeskusten tieltä ja New Yorkin metrokartta laitetaan mieluummin kodin seinälle kuin suomalaisen taitelijan omin pikku kätösin tekemä maalaus. Elokuva on helpompaa viihdettä kuin teatteri.
Tulevan kesän aikana Helsingissä on esillä kolme näyttelyä, jotka tuovat esiin Ahon ja Soldanin taitavat jälkeläiset. Itse aion käydä niissä kaikissa, suosittelen samaa teille. Claire Ahon, Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofedltin pojantyttären valokuvanäyttely Tyylin aika, muotia, mainoksia ja kansikuvia 1950-67 on 7.8. saakka Helsingin taidehallissa. Aho & Soldanin, Heikki Ahon ja Björn Soldanin (Juhani Ahon ja hänen rakastajansa, Vennyn sisko Tillyn poika) perustaman yhtiön kaksi näyttelyä taas ovat 4.9. asti Ateneumissa (Näyttely Suomi kutsuu) sekä Virka-galleriassa (Näyttely Kaupunkilaiselämää).
Sini
p.s. Parastahan tietenkin Suomen vanhoissa taitelijasuvuissa on kulttuurielämyksien lisäksi se, että niiden historia ja suhteet ovat kuin Kauniista ja rohkeista. Tekee elämänkertojen lukemisesta eksponentiaalisesti hauskempaa ja taiteilijaelämästä kadehdittavampaa.
3.5.2011 Nuori Kulttuuri goes kulttuuri VI
Kevät on kulttuurin aikaa! Erityinen osa suomalaista kevätkulttuuria (ei ole edes sana, tiedän) on ehdottomasti suuri työväen juhla, Wappu. Tänä vuonna tuottajana ohjelmatoimistossa työskentelevä ystäväni Emmi – joka ehdottomasti tarjoaa minulle loputtomasti mahdollisuuksia nauttia kulttuurista – päätti viedä hänen kahdeksan ystäväänsä Helsinkiin Kulttuuritalolle kuuntelemaan Agit Propia perjantaina 29.4.2011.
1970-luvulla Suomessa perustettiin poliittinen laululiike, jonka suurin edustaja on ehdottomasti Agit Prop. Pekka Aarnion, Monna Kamun, Martti Launiksen ja Sinikka Sokan yhteisen lauluyhtyeen kultakausi oli 1972-1975, mutta uusi aktivoitumisen kausi on ollut nyt 2000-luvulla, ja tänä vuonna Agit Prop tekee 40-vuotisjuhlakiertuettaan. Aikamoinen pala suomalaista kulttuurin kautta vaikuttamisen historiaa, siis! Häpeällistä kyllä on myönnettävä, että ennen kyseistä keikkaa en ollut juurikaan tutustunut Agit Propin tuotantoon – enkä itse asiassa edes tiennyt, mistä on kyse.
Konsertin avasi Peter von Bagh, suomalaisen kulttuurielämän monitaituri. Koska Agit Propin historia on erittäin sidottu politiikkaan ja erityisesti 1970-lukuun, monet yhtyeeseen liittyvistä “hauskoista” anekdooteista olisivat varmasti olleet hauskempia, jos olisin syntynyt esimerkiksi 1950- tai 1960-luvulla. Tämän päivän nuorelta kertomukset menivät täysin ohi. Yhtyeen laulajista minulle ennestään tuttu oli ainoastaan Sokka, esitetyistä kappaleista ei yksikään. Kappaleet muistuttivat paljon Anni Sinnemäen ja Kerkko Koskisen yhteisiä teoksia, poliittinen sanoma oli selkeämmin vain esillä. Monet lauluista olivat lähinnä kaihoisia ja hyvin yksinkertaisia, lyhyitäkin. Eritoten päähäni jäi kuitenkin päivien ajaksi soimaan Oppimisen ylistys, johon voitte tänään täällä tutustua. (Huomatkaa myös uskomattomat 1970-luvun releet!)
Agit Propia voidaan hyvällä syyllä pitää Ultra Bran edeltäjänä yhteiskunnallisesti kantaa ottavana yhtyeenä. Poliittinen vastakkainasettelu ei koskettanut varsinaisesti, mutta en ole varma, olisiko näin kuulunut oikeastaan ollakaan. Itselleni ennen vapunaattoa vietetty ilta merkitsi lähinnä tutustumista kommunistiseen ideologiaan ja siihen, mikä on ollut aikanaan radikaali ja herättävä tapaa saada ihmiset kiinnostumaan vaikkapa Vietnamin sodasta tai Che Guevarasta myös täällä kylmässä lintukodossa – tai mikä nyt on ainakin ennen ilmastonmuutosta ja Perussuomalaisia vielä ollut lintukoto.
Suosittelen tutustumaan Agit Propiin, vaikka poliittinen laulu tai kommunistinen ideologia ei olisikaan sydäntä lähellä. (Uskokaa pois, ei ole minunkaan…) Kyseessä on kuitenkin ainutlaatuisen kulttuurin kautta vaikuttamisen muoto ja ennen kaikkea palanen Suomen historiaa. Ja jos ei motivaatioksi muu kelpaa, niin miettikää sitä, että myös tasavallan presidentti Tarja Halonen istui kanssani samassa konserttisalissa. Repikää siitä!
Sini
28.4.2011 Nuori Kulttuuri goes kulttuuri V
Vielä ehditte! Nimittäin teilläkin on vielä muutama viikko aikaa ehtiä Helsingin Kaupunginteatteriin katsomaan Wicked, musikaali Ihmemaa Ozin Lännen Ilkeästä Noidasta. Itse tein niin lauantaina 16.4.2011.
Wicked perustuu samoin nimettyyn Gregory Maguiren romaaniin, jossa kerrotaan, miten Lännen Ilkeästä Noidasta tuli ilkeä. Wicked kertoo tarinan vihreäihoisesta Elphabasta (Maria Ylipää), joka tutustuu Shiz-yliopistossa Galindaan (Anna-Maija Tuokko). Musikaali esittelee Elphaban kasvutarinan erikoisesta ja erityisen lahjakkaasta noitatytöstä pelottavaksi ja Ihmemaa Ozissa Dorothy-tyttöä kenkien vuoksi ahdistelevaksi empatiakyvyttömäksi Lännen Ilkeäksi Noidaksi. Musikaalin on säveltänyt Stephen Schwartz.
Elphaba (Maria Ylipää) ja Galinda (Anna-Maija Tuokko)
Musikaalin teemat – erilaisuuden hyväksyminen, luonnonsuojelu, epäitsekkyys – ovat akuutteja ja ehkäpä juuri siksi se onnistui koskettamaan, vaikka itse tarina (hyvästä pahaksi) jäikin hieman löysäksi ja alkuperäistä romaania pinnallisemmaksi. Maguiren kirjassa pohditaan paljon pahuutta ja sen moniulotteisuutta, mutta musikaalista samaa syvyyttä ei löydy. Aikuisille suosittelenkin enemmän Maguiren kirjaa Noita, mutta koko perheen kokemukseksi Wicked sopii silti, kunhan perheen pienempien vieressä istuu pelottavimpia kohtauksia varten tuttu aikuinen.
Tanssikohtaukset olivat upeita!
Broadway-versio musikaalista onnistuu varmasti näyttämään vieläkin upeammalta, mutta olin silti varsin otettu siitä, miten näyttäväksi musikaali oli Suomen oloissa saatu! Suuri kiitos kuuluu upeille lavastajille ja puvustajille, joiden työtä ei näissä kulttuurikokemuksissa tule aina riittävästi arvostettua. Päänäyttelijät olivat loistavia, ja sekä Ylipään että Tuokon karismat onnistuivat kannattelemaan tarinaa erinomaisesti. Laulu- ja tanssikohtaukset sujuivat upealla tavalla ja nostattivat aika ajoin kylmiä väreitä pintaan. Suosittelen kaivamaan Wickedin soundtrackin Spotifyn (ilmainen mainos!!) uumenista!
Myönnettävä varmasti on, että Wicked ei välttämättä vetoa miesyleisöön samalla tavalla kuin vaikkapa itseeni. Seuralaiseni ei varsinaisesti saanut esityksestä samoja kiksejä kuin itse, mutta piti musikaalia silti kohtuullisena viihteenä. Vakavia teemoja ja ajoittain tummaakin sävyä keventää huumori, joka perustuu suurelta osin elekieleen ja koko keholla näyttelemiseen. Nautin esityksestä, mutta haluan ehdottomasti nähdä tämän(kin) pläjäyksen suuremmillakin lavoilla!
Sini
13.4.2011 Kelle nalli napsahtaa?
Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmä sai valmiiksi esityksensä vuoden 2016 tarjottavista koulutuspaikoista. Kuten arvata saattaa, lisäyksiä on luvassa sosiaali- ja terveysalalle ja leikkauksia kulttuurialalle. Nyt kaikki kulttuurituottajat joko huokaisevat helpotuksesta tai sitten kimpaantuvat – hyviä kulttuurin tekijöitä tarvitaan aina! Varmasti, mutta nykyinen meno ei voi jatkua. “Häviäjiä” tässä pelissä tällä kertaa ovat erityisesti käsi- ja taideteollisuus.
Olen pohtinut näitä koulutuspaikka-asioita jo pitkään. Eikö ole lopulta niin, että jokainen valtion tarjoama koulutuspaikka on ikään kuin lupaus siitä, että kaikkia kouluttautuneita tarvitaan ja töitä riittää? Ymmärrän varsin hyvin sen, että tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, eikä kaikkia tarpeita voida aina ennakoida, mutta määräänsä enempää Suomen kokoiseen maahan ei tarvita esimerkiksi kamera- ja valomiehiä tai elokuva- ja tv-tuottajia. Tämä on huomattu jo alallakin. Esimerkiksi viime vuoden helmikuun 11. päivä ilmestyneessä Journalistissa muuan kuvatoimittaja pohtii media-alan tulevaisuutta seuraavanlaisesti: “On kieltämättä outoa lukea Hesarin työelämäsivuja, kun en löydä sieltä yhtään paikkaa, johon voisin hakea, mutta seuraavilla koulutussivuilla joka neljäs ilmoitus on media-alalle.”
Minusta keskustelu työpaikkojen puutteesta kulttuurialalla kulminoituu paitsi liikatarjontaan työntekijöiden puolella myös siihen, miten kulttuuria Suomessa rahoitetaan ja toteutetaan. Jo aiemmin esille nostamani ajatus esimerkiksi kiertävistä teattereista paikallaan seisovien kivipytinkien sijaan saattaisi olla uudenlainen ratkaisu tähän ongelmaan, kun rahaa voitaisiin käyttää ammattilaisten työllistämiseen ja kulttuuripalveluiden mahdollisimman laajaan tarjontaan paksujen seinien sisäisen ilman lämmittämisen sijaan. How about it?
Kevennykseksi tähän loppuun paras koulutukseen liittyvä vitsi, jonka olen kuullut. Kuinka monta kulttuurituottajaa tarvitaan vaihtamaan lamppu? Yksi, mutta koulutetaan varmuuden vuoksi kymmenen.
Sini
6.4.2011 Nuori Kulttuuri goes kulttuuri IV
Lauantaina 2.4. istahdin Tampere-talon pienen salin pehmeälle penkille ja valmistauduin nauramaan. Suuri Stand Up-Kiertue osui Tampereelle ja hyvässä naisseurassa pääsin kyseiseen tilaisuuteen osallistumaan. Onneksi menin!
Stand up on mielestäni yksi viihdyttämisen ehdottomasti vaativimmista muodoista. Periaatteessa kuka tahansa voi nousta lavalle ja yrittää omilla heitoillaan naurattaa salillista ihmisiä. Suomessa kyseinen huumorin laji on saavuttanut laajempaa suosiota 1990-luvun lopulla, Yhdysvalloissa jo todella pidempään. Parhaat stand up-koomikot pystyvät elämään tilanteen mukaan ja imemään ideoita yleisöstä.
Suuren Stand Up-Kiertueen iltaa isännöi iki-ihana Ilari Johansson. Hänen lisäkseen meitä naurattivat ilmiömäinen kokovartaloesiintyjä Niko Kivelä sekä pieni ja hassu suomenruotsalainen, Jacke Björklund.
Johanssonin, Kivelän ja Björklundin esiintymiset eivät jättäneet ainakaan minua kylmäksi. Nauroin taukoamatta – väliaikaa lukuunottamatta. Vaikka ohjelmistoon kuului varsin perinteisiä läpän aiheita, kuten seksuaalisuus, ruumiintoiminnot, lempääläläisyys sekä insinöörit, uusien näkökulmien löytäminen perinteisistä aiheista yllätti ja nauratti. Parasta antia oli Kivelän hyvin fyysinen esiintyminen ja vitsailu oman lapsen kustannuksella (kyllä, se oli hauskaa, koska naurettiinhan siinä kuitenkin lasten kyvylle ymmärtää asioita). Björklund, joka nautti silminnähden itsensä ja insinöörien pilkkaamisesta, oli kokonaisuudessaan erittäin hyvä leipälajissaan. Johanssonin havainnollistukset espanjankielen seksikkyydestä taas vaativat yleisöltä melkeinpä Tena Ladyn käyttämistä. Melkein.
Ainoa häiritsevä asia (ja nyt seuraa ohje), joka koko esityksen aikana oli, oli erään viisaiden juomia nauttineen naisen välihuutelu ja vaatimus improvisoiduista vitseistä. Tämä tuntuu olevan ongelma joka kerta, kun vietän iltaani stand upin parissa – jotkut nyt vaan kuvittelevat sen olevan vieläkin hauskempaa humalassa. Voin vakuuttaa, että nämä herrat eivät jätä ketään hiljaiseksi selväpäisyydestä huolimatta. Sen sijaan rankka humalatila ja sen mukanaan tuoma kyvyttömyys arvioida paitsi omaa hauskuutta myös äänen volyymia voivat heikentää muiden nautintoa kyseisessä tilaisuudessa.
Suosittelen lämpimästi katsomaan, suuntaako Suuri Stand Up-Kiertue omalle tai naapuripaikkakunnalle. Älkääkä unohtako myöskään toukokuun klassisia Tomaatteja, tomaatteja -stand up-festivaaleja!
Sini
28.3.2011 Shokkia shokin perään!
Viikonloppuna olin supershocked kulttuuriuutisista.
1) Keski-Euroopan maissa, Saksassa, Sveitsissä ja Itävallassa, The Simpsons -tv-sarja on joutunut sensuurin uhriksi. Kaksi jaksoa, joissa ydinvoimaan suhtaudutaan kriittisesti, on jätetty esittämättä kolmessa maassa. Toisessa jaksossa Marie ja Pierre Curie kuolevat ydinsäteilyn vuoksi. (Näinhän ei suinkaan käynyt oikeasti…) Toisessa jaksossa taas vitsaillaan ydinreaktorin sulamisella. Syynä lienee Japanin kriisi, mutta haloo! Tv-sarjoilla – ja erityisesti tällä sarjalla – on toisinaan pyrkimys shokeerata ja tehdä satiiria vakavista asioista. Miksi sitä pitäisi suotta rajoittaa? Ellei sitten kriisi satu omaan nilkkaan, koska Keski-Euroopan maissa on tunnetusti kampanjoitu astetta rajummin ydinvoimaa vastaan.
2) Helsingin Sanomien gallupin mukaan 51 prosenttia suomalaisista lopettaisi “postmodernin nykytaiteen” tuen. Olin tukehtua aamukahviini. Siis. Väitteen “postmodernia nykytaidetta ei pidä tukea julkisilla varoilla” kanssa samaa mieltä oli 51 prosenttia vastaajista. Annan vastaajille anteeksi, koska he tuskin ovat tienneet, mihin ovat vastanneet. Oi populismin riemuvoittoa!
Väitän, että monelle tavalliselle ihmiselle ei edes ole selvää, mitä “postmoderni nykytaide” tarkoittaa. Nykytaide on uutta taidetta – meidän aikamme taidetta. Sibelius on aikanaan tehnyt nykytaidetta. Gallen-Kallela on tehnyt aikansa nykytaidetta. Postmodernismi taas on taiteen ja filosofian suuntaus, joka on syntynyt yhteiskunnan muuttumisen seurauksena toisen maailmansodan jälkeen. Esimerkkejä postmodernin taiteen tekijöistä ovat esimerkiksi Jeff Koons ja Carlo Maria Mariani. Kertokaapa. Osaisitteko tehdä perässä? Onko tämä merkityksetöntä?
Kulttuurin ja taiteen ja filosofian eteenpäin kulkemista ei voi estää. Pelkästään se, että jokin asia ei kosketa juuri sinua tai minua, ei tee siitä arvotonta.
Sini
p.s. Jos näissä kulttuurikauhuissa ei vielä ollut riittävästi verta ja suolenpätkiä, suosittelen tutustumaan tähän englanninkieliseen kirjoitukseen siitä, miten Suomen kansallisaarre Muumit ovat oikeasti saatanallinen salajuoni. Olin kuolla nauruun.
24.3.2011 Täytyykö kulttuuripolitiikkaa linjata?
Harvoin luen kotikuntani (siis en asuinkuntani, vaan sen kunnan, missä äiti ja isi asuu) äänenkannattajaa Savon Sanomia ylpeänä. Mutta viime sunnuntaina oli sellainen hetki, kun sain oikein kylmiä väristyksiä pääkirjoitusta lukiessani. Otsikon mukaisesti pääkirjoitus ruoti sitä, miksi Suomi on oikeastaan kulttuurielämän takapajula ja miten on syytä muistaa muutamia tunnuslukuja, kun puhutaan kulttuuripalveluista ja niiden kohtuuttomasta tukemisesta, alueellisesta epätasa-arvosta puhumattakaan.
Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, kulttuuripalvelujen yksisilmäinen näkeminen vain kukkahattutätien hommana ja abstraktien tanssiesitysten tukemisena on typerää ja lyhytnäköistä. Kuten Savon Sanomien pääkirjoituksessakin todetaan, sen mitä kunnat ja valtio säästävät kulttuurissa, ne maksavat moninkertaisesti sosiaali- ja terveyspalveluissa.
Vaikka olenkin kritisoinut Perussuomalaisten kulttuuripolitiikkaa, heidän vanhanaikainen hapatuksensa menneisyyden kulttuurihahmojen haudoista kaivamisesta on poikinut myös jotain hyvää. Nimittäin aitoa keskustelua suomalaisesta kulttuuripolitiikasta. Jotkut puolueet ovat saaneet huutia siitä, että ne eivät ole ottaneet kulttuuripolitiikkaa samalla tavalla huomioon vaaliohjelmassaan tai linjauksissaan kuin…no…ne Perussuomalaiset.
Olen itse sitä mieltä, että tavallaan voi olla ihan tervettä, että puolueet eivät ole laajasti ottaneet kantaa siihen, millaista kulttuuria Suomessa olisi syytä tukea ja kannustaa. Poliitikkojen tehtävä ei ole mielestäni linjata kulttuuria vaan raamit sille, missä rajoissa esimerkiksi rahoituksista huolehditaan. Toki sekin sisältää arvovalintoja jo sinänsä, mutta mitä neutraalimmin kulttuuria koskevat päätökset pystytään eduskunnassa tekemään (ja mitä vapaammat kädet kulttuurin asiantuntijoille tosiasiallisesti annetaan), sitä parempi.
Keskeisempää kuin kulttuurin eri muotojen arvottaminen on mielestäni niiden keinojen, joilla Suomesta tehdään takapajulan sijaan kulttuurin luvattu maa, laajalla kokoonpanolla pohtiminen. Tykättiinpä oopperasta tai ei, meidän pitäisi pohtia, miten saisimme sen kiinnostamaan laajempaa yleisöä. Nautittiinpa teatterista tai ei, keskiössä pitäisi olla sen pohtiminen, miten sitä pystyttäisiin tarjoamaan myös syrjäseuduilla.
Sini
22.3.2011 K9
Istuin eilen hyvän tovin kahdessa mielenkiintoisessa seminaarissa. Toinen niistä oli Demos Helsingin järjestämä miniseminaari, joka käsitteli Suomen maabrändityöryhmän Tehtävä Suomelle -raporttia.
Onhan se vähän makeilevaa luoda tehtäviä koko Suomelle, suomalaisille ja kaikille täällä toimiville instituutioille, mutta tavallaan aivan ainutlaatuista ja innostavaa. Eilisen Demoksen seminaarin jälkeen – jossa oli puhumassa sentään myös itsensä Jorma Ollila – jopa minä pohdin, pitäisikö tuosta raportista jopa minun löytää itselleni tehtävä.
Selailin sitten raporttia ja löysin sieltä, en niinkään tehtävää itselleni, vaan tekemistä kunnille, joka voisi antaa uudenlaista piristysruisketta kulttuuripalveluille. Nimittäin kulttuurin maksuttomaksi tekeminen kaikille yhdeksäsluokkalaisille. Raportissa sanotaan näin:
Euroopan komission selvityksen (2007) mukaan kulttuuritoiminta ja luovat alat ovat eurooppalaisen taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen vetureita. Kulttuurin todellisen voiman ymmärtämiseksi Suomen tulee tarjota nuorille mahdollisuus tehdä, nähdä ja kokea eri taidemuotoja. Tehokkaimmin tämä tehdään muuttamalla kaikki kulttuuritarjonta maksuttomaksi yhdeksäsluokkalaisille.
Kun olin itse yhdeksännellä luokalla joskus ikuisuus sitten, Kuopiossa toteutettiin muistaakseni kahden tai kolmen vuoden kokeilu, jossa jokainen kaupungin yhdeksäsluokkalainen sai K9-kortin, jolla sai 10 kertaa käyttää mitä tahansa kaupungin kulttuuripalvelua. Itse ramppasin 10 kertaa kaupunginteatterissa, ja tuo harrastus on jäänyt päälle niiltä ajoilta asti. Muita mahdollisia kulttuuripalveluita olivat myös erilaiset konsertit, tanssiesitykset ja museot. Muutaman luetellakseni. Vaikka tiedän varsin hyvin, että useiden kohdalla kyseinen kortti lensi suoraan luokkahuoneen roskikseen, tiedän myös monen (silloin) nuoren löytäneen itselleen harrastuksen tai uuden tavan viettää aikaa ystäviensä kanssa. Soisin, että tämä kokeilu otettaisiin käytännöksi ympäri Suomea.
Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten teemme Suomesta ainutlaatuisen yhteiskunnan kulttuurin keinoin, mutta Tehtävä Suomelle -raportista löytyy monia muitakin. Kulttuurin ystävät! Lukekaa tuo raportti! Innostukaa!
Sini
