Pieni kaipuu vanhaan

Noin kahden sekunnin ajan kaipasin tänään vanhaa Suomea takaisin. Tänä vuonna on Juhani Ahon juhlavuosi – hänen syntymästään on tänä vuonna kulunut 150 vuotta. Kirjailija Ahon ja hänen vaimonsa Venny Soldan-Brofeldtin ainutlaatuisesta, myrskyisestäkin taitelijaelämästään syntynyt Ahon ja Soldanin sukujen yhteistyö aloitti aikoinaan Suomi-brändin rakentamisen – juuri sen saman Suomi-brändin, jonka perään haikailemme edelleen. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa oli mahdollista syntyä täydellisen boheemiin yhteisöön, taitelijakoteihin, joissa taide ja kulttuuri toivat leivän koko perheelle.

Tänään ilmestyneessä NYT-liitteessä esiteltiin Suomen taiteen “uutta kultakautta” ja sen nuoria, 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla syntyneitä toivoja. Kun luin taiteilijoiden esittelyä, esimerkiksi iki-ihana Ari Peltonen kertoi käyvänsä palkkatöissä taiteilun ohella. En tiedä, onko tämä hänen valintansa, vai olisiko parempi, että suomalaiset nuoret toivot voisivat saada leipänsä siitä, missä he ovat hyviä – elämyksien luomisesta? Ongelma tuntuu olevan, että ihmiset ovat halukkaita katsomaan kauniita tauluja, mutta ostaminen onkin toinen asia. Toinen asia on myös se, missä määrin esimerkiksi valtion tulisi taiteen valioyksilöitä tukea. Apurahoja on tälläkin hetkellä mahdollista hakea, mutta onko taiteen leipätyönä tekeminen mahdotonta tänä päivänä? Jos apurahoja jaettaisiin pienemmälle määrälle taiteilijoita, mutta suurempia määriä taiteilijakohtaisesti, syntyisi ainainen jyvien ja akanoiden erotteluongelma. Ja jos apurahoilla olisi mahdollista elää, ehkä taideteoksista saatavien tuottojen ei tarvitsisi olla yhtä suuria kuin tänä päivänä (vaikka arvo toki käsityölle on annettava) ja se johtaisi kuluttajaystävällisempiin hinnoitteluihin. Hard to say.

Voisiko Suomi-brändin tämän päivän tekemistä edesauttaa se, että tukisimme oman kulttuurimme tekijöitä enemmän? Uuden ajan juhaniahoksi tai vennysoldaniksi tai alvaraalloksi on vaikea ryhtyä, kun mahdollisuutta täysipäiväiseksi visionääriksi ryhtymiseen ei oikein tahdo olla. Vanhat kauniit puutalokorttelit raivataan laatikkomaisten ostoskeskusten tieltä ja New Yorkin metrokartta laitetaan mieluummin kodin seinälle kuin suomalaisen taitelijan omin pikku kätösin tekemä maalaus. Elokuva on helpompaa viihdettä kuin teatteri.

Tulevan kesän aikana Helsingissä on esillä kolme näyttelyä, jotka tuovat esiin Ahon ja Soldanin taitavat jälkeläiset. Itse aion käydä niissä kaikissa, suosittelen samaa teille. Claire Ahon, Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofedltin pojantyttären valokuvanäyttely Tyylin aika, muotia, mainoksia ja kansikuvia 1950-67 on 7.8. saakka Helsingin taidehallissa. Aho & Soldanin, Heikki Ahon ja Björn Soldanin (Juhani Ahon ja hänen rakastajansa, Vennyn sisko Tillyn poika) perustaman yhtiön kaksi näyttelyä taas ovat 4.9. asti Ateneumissa (Näyttely Suomi kutsuu) sekä Virka-galleriassa (Näyttely Kaupunkilaiselämää).

Sini

p.s. Parastahan tietenkin Suomen vanhoissa taitelijasuvuissa on kulttuurielämyksien lisäksi se, että niiden historia ja suhteet ovat kuin Kauniista ja rohkeista. Tekee elämänkertojen lukemisesta eksponentiaalisesti hauskempaa ja taiteilijaelämästä kadehdittavampaa.

Keskustele